Sammuneet jouluvalot

Linja-auton moottori tärisytti takapenkkiä maanjäristyksen lailla sen seisoessa pysäkillä odottamassa tarkkaa lähtöaikaa. Tavallisesti nuorison valtaama bussi oli nyt lähes tyhjillään. Kyydissä istuivat vain etupenkin vanha ja äkäinen mummo, ikkunaa vasten sammunut puliukko ja takapenkin kalpeakasvoinen nuorukainen. Hän tuijotti mietteissään bussinikkunasta ulos, missä luonto oli kuin pysähtynyt tuulen lakattua tuulemasta ja sateen satamasta. Kaikki oli kuivaa ja koleaa, aivan kuten hänenkin elämänsä, niin hän tunsi. Päivät kuluivat kaavamaisella rutiinilla pitkinä ja työläinä, mutta silti liian nopeasti jättämättä aikaa elämälle itselleen. Aamulla töihin mennessä oli pimeää ja kun sieltä lopulta pääsi, oli taas pimeää ja kotona odotti vain kasa pesemätöntä pyykkiä ja vanhentunut maitotölkki jääkaapissa.

Bussi oli rymistellyt eteenpäin muutaman pysäkinvälin, kun kalpeakasvoinen poika painoi nappia jäädäkseen pois. Auto päästi mitä ärsyttävimmän tyyttäyksen ja pysähtyi keinahdellen tienvarteen. Pysäkin kelmeä valo loi ankean valopilkun maahan, jota koristivat kymmenet litistyneet tupakantumpit ja rikkoutunut kaljapullo. Poika askelsi kädet taskussa pysäkiltä supermarketin pihaan. Ostoskärryjen luona nökötti suurehko dalmatialainen, joka haukkui jokaista ohikulkijaa. Marketin ikkunoita koristivat erilaiset tarjoukset, jotka rikkoivat räikeydellään koko kaupungin melankolisen harmauden. Jossain haisi savu.

Työpaikan valkoiset loisteputkilamput valaisivat toimistokoppia luoden juuri oikeanasteisen ankeudentunteen siihen turhanpäiväisyyden pyhättöön, jossa poika oli töissä. Hän naputti vasemmankätensä sormilla pöytää rytmikkäästi oikean täyttäessä erilaisia kaavakkeita. Pöydällä lojui myös hänen kulkulupansa, jossa luki isoin ja tylsin aakkosin: Tomi Virtanen, palkanlaskija. Puhelin soi koko ajan, milloin missäkin kopissa. Monotoniset tervehdykset kaikuivat toimistossa kerta toisensa jälkeen. Korkokenkien kopinan erotti muista äänistä jo kaukaa. Tomi kääntyi ympäri toimistotuolillaan ja kohtasi kopinan aiheuttajan silmästä silmään. Nainen oli hyvin pukeutunut ja silmälasipäinen ja hän loi Tomiin pitkän ja ahdistavan katseen ja jatkoi sitten matkaansa. Parin minuutin päästä kello löi neljä ja Tomi nappasi takkinsa naulakosta. Hän käveli rivakasti mutta asiaankuuluvalla arvokkuudella ulos toimistosta koleaan ja lumettomaan talvi-iltaan. Tien toisella puolella kajasti kolkko pysäkin valo.

”Euro ja kolmekymmentäviisi”, pyysi kassaneiti, jota ei kylläkään neidiksi voinut sanoa. Nainen oli roikkuvan naamansa puolesta eläkeiän kynnyksellä. Tomi ojensi hänelle vitosen. ”Kolme ja kuusikymmentä viisi, olkaa hyvä.”

”Saanko pussin?” kysyi Tomi.

”Et”, vastasi nainen ja alkoi lukea seuraavan asiakkaan ostosten viivakoodeja. Tomi katsoi häntä hetken hämillään, mutta poistui sitten sivummalle. Aivan, kuin hän olisi unohtanut jotain. Tomi katsoin hetken maitopurkkia kädessään ja tutki sitten katseellaan kauppaa. Pieni tyttö roikkui äitinsä takinhelmassa ja osoitteli jotain esinettä jokaisen hyllyn kohdalla. Toisen äidin ostoskärryissä istui rääkyvä taapero.

”Äiti!” huusi pikkutyttö, joka oli aiemmin kulkenut ohi. ”Äiti hei, osta minulle tuollainen joulukalenteri!”

”Äiti”, Tomi sanoi hiljaa, ”saanko minäkin tänä vuonna joulukalenterin?”

”Et saa”, äiti vastasi kääntämättä katsettaan televisiosta. ”Meillä on kalenteri seinälläkin.”

”Ei siitä kalenterista saa suklaata”, Tomi mutisi hiljaa ja vaelsi pettyneenä huoneeseensa leikkimään. Ovikello soi. Äiti meni avaamaan ja Tomi kuuli isän tervehtivän äitiä.

”Aina sitä ollaan myöhässä! Jos kerran haluat rääpäleen viikonlopuksi, niin saisit ainakin tulla hakemaan sen ennen Napakymppiä”, äiti valitti.

”Anteeksi kamalasti, minulla meni vain töissä vähän myöhään”, isä murahti äidille. Silloin hän näki Tomin kurkkivan nurkan takana. Isän karvaisille kasvoille vaihtui lempeän iloinen ilme. Tomikin hymyili takaisin. ”Tomi! Mitäs pikkumiehelle kuuluu?” isä huudahti ja kävi pörröttämässä Tomin takkuisia hiuksia. ”Minulla on sinulle yllätys!” Tomi katsoi jännityksen valtaamana, kun isä nosti kauppakassistaan esiin maailman isoimman ja hienoimman joulukalenterin. Tomi oli yhtä hymyä ja niin oli isäkin.

”Sellaisen kalenterinko sinä haluat?” äiti kysyi tyttäreltään kaupassa. Tomi havahtui muistoistaan. Hän kiersi pelikoneet, joihin nuoriso hakkasi huutaen rahaa ja marssi takaisin kauppaan. Makeisosaston edustalla odottivat isot lavat täynnä erilaisia konvehtirasioita ja muita lahjapakkauksia, joiden hinnat oli nostettu pilviin sen ainoan kuukauden ajaksi, kun niitä todella myytiin kilokaupalla.

Timo istui television ääressä katsomassa kello viiden lastenohjelmia. Hän istui taas aivan liian lähellä, mutta ketään ei ollut kotona valittamassa. Yhtäkkiä hän huomasi sivusilmällään, kuinka ulkona näkyi pieniä valkoisia pisteitä mustaa taivasta vasten. Timo nousi television äärestä, avasi parvekkeen oven ja nojasi kaiteeseen. Ulkona satoi lunta. Sitä hän oli odottanut siitä asti, kun ensimmäiset kylmät päivät olivat tulleet, mutta lunta ei ollut näkynyt koko syksynä. Timon teki mieli juosta rappukäytävä alas ja mennä pihalle tanssimaan sateeseen, mutta hänelle olisi suututtu. Hän tyytyi vain hymyilemään onnellisena parvekkeella.

Tomi astui ulos kaupasta. Tällä kertaa hän oli saanut jopa kauppakassinkin. Kun hän käveli kauemmas marketin sisältä tulvivasta ankeasta valokeilasta, hän huomasi taivaalta hiljalleen tipahtelevat lumihiutaleet. Tomi tunsi kasvoilleen nousevan hymyn ensimmäistä kertaa viikkokausiin.

Lopulta Tomi saapui ränsistyneen kerrostalon rappukäytävään. Käytävässä hän vilkaisi vielä taakseen ulos, jossa lumi oli jo peittänyt maan ohuella hunnulla. Hän kapusi portaat ylös toiseen kerrokseen, jonka tunnisti ilman numeroakin seinässä törröttävästä, ruostuneesta rautatangosta ja irronneesta laastinpalasesta. Tomi kiersi avainta lukossa ja koko rappukäytävä täyttyi ovelle juoksevan lapsen riemunkiljahduksista.

”Isä! Isä! Ulkona sataa lunta!” Timo hihkui.

”Niin sataa”, Tomi hymyili. ”Voidaan mennä kohta tekemään ensimmäiset lumipallot.”

”Joo!” Timo huusi ja juoksi hakemaan pipoaan.

”Timo!” Tomi huusi ja sulki oven perässään. ”Etkö sinä halua avata joulukalenteria? Tänään on joulukuun ensimmäinen päivä.”

”Et sinä ostanut minulle joulukalenteria”, Timo sanoi ja kaikki riemu hänen äänestään oli poissa. ”Sanoit, että meillä on tavallinen kalenterikin.”

”Mutta eihän siitä saa suklaata”, Tomi vastasi pojalleen hämmästyneenä ja vetäisi kauppakassista nopeasti esiin suurimman ja hienoimman suklaakalenterin, jonka hän oli kaupasta löytänyt. Timo katsoi yllättyneenä ja riemuissaan joulukalenteria, otti sen isältään ja asetti sen keittiönpöydälle nojaamaan ikkunaa vasten.

”Minä avaan sen kohta”, Timo sanoi, ”mutta sinä voit syödä suklaan.”
”Oho, oikeastiko? Sehän on kilttiä”, Tomi hymyili ja otti hattuhyllyltä lapaset pojalleen.

”Joo, mutta vain tänään”, Timo sanoi melkein säikähdyksissään, että isä aikoi syödä koko kalenterin suihinsa.

Tomi ja Timo laskeutuivat raput alas pihamaalle, joka oli jo tulvillaan lunta yltyneen sateen vuoksi. ”Taitaa tulla sittenkin valkea joulu”, Timo hymyili. Tomi hymyili takaisin. Yhtäkkiä maailma liikkui ja hän huomasi monissa ikkunoissa kynttelikköjä ja monilla parvekkeilla jouluvaloja. Läheinen leikkipuisto oli täynnä lapsia, jotka rakentelivat talven ensimmäisiä lumiukkoja.