Kallio

Kevättuuli puhalsi lempeästi kasvoilleni, mutta siinä missä se jollekin viestitti saapuvasta kesästä lämmöllään, minulle se oli kylmä kuin talven purevalla pakkasella pohjoisesta vyöryvä puhuri. Jalkojeni alla oli kosteaa hiekkaa ja ympärilläni hiirenkorvaan puhjenneita puita, joiden varjot lankesivat aamuauringon kolkossa kajossa järveä päin. Aaltojen kevyt liplatus oli ainoa ääni, jonka kuulin. Maantie oli kaukana.

Vain vähän matkan päässä kohosi kallio. Se oli Akselin lempipaikka, jolle olimme silloin tällöin kiivenneet katselemaan koskemattomaan luontoon avartuvaa maisemaa. Tuijotin sitä kalliota. En uskaltanut mennä lähemmäs.

”Tule, Akseli! Mennään ihailemaan metsää siltä kalliolta”, sanoin, kun Akseli raahautui pyjamassaan unileluaan kantaen olohuoneeseen. ”Saat sen jälkeen unta taas!”

”Äiti ei tykkäisi siitä, kun on jo nukkumaanmenoaika”, Akseli mutisi ja pyyhki rähmää silmistään. Hän oli varmaan taas nähnyt painajaisia.

”Äiti nukkuu jo”, minä sanoin hiljaa ja laskin tyhjän Lapparin muiden viereen. ”Isäkin tarvitsee vähän raitista ilmaa. Pimeällä sieltä voi näkyä kaikki kaupungin valot. Eihän me ennen olla sitä yöllä nähty, eihän?”

Akseli hymyili sitä hymyään, joka hänellä oli aina, kun hän oli tehnyt kepposen. Hän niin tykkäsi tehdä jekkuja, mokoma koltiainen. Hymyilin takaisin, nappasin mukaan pari olutta ja puin takin päälleni. Akseli sujahti topatun kokopukunsa sisään ja veti kypärämyssyn päähän.

”Onko linnut hereillä yölläkin?” Akseli kysyi, kun autoin hänelle kengät jalkaan.

”Ei kaikki, mutta pöllöt ovat. Ehkä me näemme sellaisen tänään.”

”Pöllöt on pelottavia”, Akseli mutisi, mutta virnisti sitten: ”Nalle Puhin pöllö ei ole pelottava. Ehkä mekin nähdään kiltti pöllö!”

Vakuutin hänelle, ettei ilkeitä pöllöjä ollut olemassakaan ja avasin hiljaa ulko-oven. Heidi ei tuntunut heräävän siihen. Hyvä, sillä tästä saattaisi tulla aikamoinen huuto. Mokoma nipottaja, eihän se ajotaito mihinkään parin kaljan jälkeen katoa! Ja Akseli oli jo tarpeeksi vanha lähtemään pienelle seikkailulle. Pojasta pitäisi kasvaa mies!

Tie tuntui olevan liukas, sillä maassa oli sohjoa. Pitäisi ajaa varovasti. Oli kuitenkin sen verran myöhä, että liikennettä oli onneksi vain vähän. Akseli höpötti vieressäni jotain siitä, kuinka etupenkillä oli mukava istua. Sukelsimme oranssien katuvalojen loisteesta toiseen, kunnes tietä reunustivat enää heijastintolpat. Kalliolle ei ollut enää pitkä matka.

Samassa näin kaukana siintävät ajovalot. Vaihdoin lyhyet ja puristin rattia tiukempaa. Hitto kun oli pimeää, tuulilasi oli muutenkin utuinen. Vastaantuleva auto hidasti tullessaan lähemmäs. Äkkiä sen katolla välähti sinistä ja punaista ja ilmaa halkoi tuttu ujellus. ”Jumalauta!”

Akseli älähti, kun painautui penkin selkänojaa vasten nopean kiihdytyksen johdosta. Nyt ei ollut varaa joutua ratsiaan, tällä kertaa saisin kovemmat sakot, ehkä jopa pahempaa. Pahinta olisi kuitenkin Heidin huuto. Hän ei ymmärtäisi, ettei Akselilla ollut mitään hätää. Minä osasin ajaa. Ja hyvin ajoin nytkin, tie oli kapea ja huonokuntoinen ja katuvalotkin puuttuivat. Silti minä ajoin paremmin kuin rallikuskit. En tiennyt, mitä mittari näytti. Tiesin, että se oli liikaa. Taakse jäänyt poliisiauto oli ehtinyt jo tehdä u-käännöksen ja lähteä perääni. Painoin enemmän kaasua.

”Iskä, älä aja noin kovaa!” Akseli itki. Häntä pelotti. Itku oli sydäntä särkevää. Irrotin toisen käteni ratista lohduttaakseni häntä. Se riitti. Tajuntani sukelsi hiljalleen mustaan untuvaan kovimman koskaan kuulemani rysäyksen saattelemana. Etupenkiltä kajahtanut vaimea huuto soi korvissani kuitenkin heräämiseeni asti.

Siinä se kallio seisoi paikallaan jykevänä. Lopulta käänsin katseeni siitä pois. Tunsin kylmän metallin kiristyvän toisessa ranteessani. Vahva ote talutti minua pian eteenpäin kohti autoa.

”Saat kiittää minua, kun koukkasimme tätä kautta”, sanoi mies. ”Tämä oli täysin sääntöjen vastaista.”

En vastannut hänelle mitään. Käänsin katseeni ja huomasin mudan pilanneen hienojen housujeni lahkeet. Ennen se olisi saattanut tuntua isoltakin ongelmalta. Nyt istuin auton takapenkille vaiti ja löysäsin solmiotani. Alkoi sataa. Sadepisarat valuivat autonikkunaa pitkin kuin kyyneleet, jotka olivat tänään virranneet kymmenien silmäparien poskille.