Minä olen Valdemar Agnus Kiiski. Äiti sanoo minua pikkuiseksi, vaikka olen jo kahdeksan! Tänäänkin hän sanoi minua omaksi komeaksi pikku-kullakseen, kun auttoi minua tekemään kravattisolmun. Tänään oli juhlapäivä ja kaikkien on oltava hienoissa vaatteissa. Minä en kuitenkaan pitänyt puvustani, se oli kuuma ja se kiristi. Olisin mieluummin pukeutunut suosikkipaitaani: vihreään t-paitaan, jossa oli edessä kuva Seminaarimäen mieslaulajista. Isä oli ostanut sen minulle ja pidin sitä aina.
Kummisetä kaahasi autolla tuhatta ja sataa, paljon kovempaa kuin meidän isä. Kurkin ohikiitävää maisemaa autonikkunasta. Lumi oli sulanut sieltä täältä ja sitä oli jäljellä enää likaisissa kasoissa ojanpenkoissa. Olisin halunnut tehdä vielä yhden lumiukon. Pikkusiskoni Margaret kikatti vieressäni. Sen piti vielä istua turvaistuimessa. Minun ei tarvinnut enää käyttää edes istuinkoroketta.
Yhtäkkiä kummisetä jarrutti kovasti ja painauduin turvavyötä vasten. Olimme tulleet suuren kirkon viereiselle parkkipaikalle. Kirkon kellot soivat ja ihmisiä tallusteli mukulakivipolkua pitkin sisään. Käännyin pikkusiskoni puoleen ja valistin häntä: ”Margaret, kirkossa täytyy olla ihan hiljaa.” Olin kuitenkin ihan varma, että Margaret kikattaisi koko juhlan ajan. Minä olin kuitenkin jo melkein aikuinen, joten aioin käyttäytyä, kuten aikuisten kuuluukin. Sitä paitsi minulla oli erittäin tärkeä tehtävä.
Kummisetä vei meidät istumaan kirkkosalin etuosaan. Pääsimme toiseen riviin istumaan. Kirkko oli vielä suuremman näköinen sisältä kuin ulkoa, ja se oli hyvin kaunis tauluineen ja muine koristeineen. Olin käynyt siellä äidin ja isän kanssa aikaisemminkin lähiaikoina katselemassa paikkoja. Kun käännyin katsomaan taakseni, näin urkuparven ja valtavat urkupillit. Olisin halunnut päästä soittamaan urkuja. Kun olin sanonut siitä isälle, hän oli nauranut, että ehkä minusta tulisi isona kanttori. Ihan tyhmää, isä tietää ihan hyvin, että haluan isona sairaanhoitajaksi. ”Sairaanhoitajaksi?” kaikki aina kysyivät. ”Tarkoitat varmaan lääkäriksi.” Mutta ei, minä halusin sairaanhoitajaksi, enkä missään nimessä lääkäriksi. Lääkäreillä on aina kylmät kädet.
Juhla alkoi, kun musiikki lähti soimaan. Isä seisoi hienossa puvussa alttarilla papin ja kummisedän kanssa. Pitkää käytävää pitkin kävelivät äiti ja ukki ja kaikki katsoivat heitä. Äiti näytti alkavan itkemään. Minä tiesin, että ne olivat onnen kyyneliä, sillä ihmiset itkevät myös ollessaan iloisia, toisin kuin lapset ajattelevat. Ukki vei äidin isän vierelle asti ja meni sitten istumaan.
Pappi alkoi puhua. Kuuntelin korva tarkkana jokaista sanaa, sillä en tahtonut jättää merkkiäni kuulematta. Salissa oli hiirenhiljaista lukuun ottamatta papin kuivaa puhetta. Margaret alkoi jo kiemurrella tylsyydestä. Silloin tuli minun merkkini. Isä sanoi: ”Tahdon.” Hiippailin alttarinnurkalle. Kummisetä hymyili minulle, kun myös äiti vastasi papin esittämään, pitkään ja vaikeaan kysymykseen. Silloin tuli minun vuoroni ja kaivoin taskustani pienen rasian. Salista takaani kuului vaimeita ääniä, sellaisia, mitä ihmiset pitävät kun jokin on todella suloista. Avasin rasian ja paljastin kaksi kultaista sormusta. Toisen otti isä ja toisen äiti ja he pistivät ne toistensa sormiin. Minä väistyin kummisedän viereen. Kaikki meni aivan, kuten oli harjoiteltu. Olin suorittanut tärkeän tehtäväni. Ilman minua äiti ja isä eivät olisi päässeet naimisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti