Maanisdepressiivinen elämä

+22 C. Kesällä voisi olla lämpimämpääkin. Hytisen laiturilla pienten hyppiessä iloisesti järveen. Pärskeet roiskuvat päälleni. Pisarat ovat kylmiä. Ihoni nousee kananlihalle. Vieressäni Paula nauraa minulle, enkä ole kuulevinani. Hänen naurunsa hyytyy ja kaikkoaa samaan tyhjyyteen, kuin lasten nauru ja veden loiske. En kuule mitään, katson vain pilven himmentämää läiskää taivaalla siinä kohtaa, jossa auringon tulisi paistaa. Pieni puhuri voisi lennättää pilvet tiehensä, mutta vaikka haavat hakkaavatkin toisiaan ja puhaltavat ilman kylmäksi kuin syksy, ei sinisen taivaan reunaa näy missään. Kaikki on harmaata ja väritöntä ja lintujenkin laulu hukkuu vaimentamaani äänien sekamelskaan, joka ajaa minut hulluuden partaalle. Olisipa jo syksy, niin muutkin valittaisivat kylmää. Nyt kaikki vain katsovat maailmaa vaaleanpunaisten aurinkolasien läpi, umpirakastuneina rakkaudentunteeseen, kesäiseen hormonaaliseen illuusioon, joka lämmittää heitä sisältä eivätkä he huomaa elävänsä keskellä kaamosta. Ilmojen viiletessä entisestään rakastuneiden hölmöjenkin kupla puhkeaa ja he vaipuvat syvälle alla vellovaan pahaan, joka on paksua ja vastustamatonta kuin juoksuhiekka. En aio tippua sinne korkealta, uppoaisin vain syvemmälle. Roikun tukevasti alimmalla oksalla muiden hapuillessa puunlatvaa, jotta he näkisivät auringon paremmin. Pienet on ilot heillä.

+22 C. On kesä ja on juuri sopivan lämmin. Etelästä käy lämmin tuuli ja lapset leikkivät iloisesti veden äärellä. Kaikki on niin kaunista, aurinkokin tulee silloin tällöin esiin rakoilevasta pilviverhosta ja maalaa maiseman kirkkaimmin värein. Se polttaa selkää aikansa ja uudestaan piiloutuessaan jättää muistoksi lämpimän tunteen. Varpaita on kiva uittaa järvessä, sen vesi on lämmintä kuin äidinmaito. Vieressäni Juho laskee kätensä olkapäälleni ja uhkaa leikkisästi heittävänsä minut veteen. Nauran ja pistän muka vastaan, ei se minua oikeasti heitä. Tunnen selässäni Ilonan piinaavan katseen, joka uhkuu hukutettua mustasukkaisuutta ja vaikeasti vastustettavaa halua työntää Juho laiturilta alas. En jaksa välittää. Kaikki on niin hyvin, en halua pilata sitä. Ilona ei ymmärrä ettei onnea voi saada näkemällä maailmaa mustana ja kylmänä paikkana, jossa kohtalo pitää leikkikalunaan ja heittelee seinään. Melankolialla on tapana tarttua ihmisestä toiseen kuin virus ja saastuttaa mieli, mutta maailma toimii päinvastoinkin. Omasta ilosta kumpuaa onnea toisellekin, ja kun kaksi iloisena tuikkivaa silmäparia kohtaa toisensa, onni poksahtaa kuin shampanjapullon korkki. Ilonallakin on avain oveen, josta hän voisi kulkea maailmaan, jossa aurinko paistaa oikeasti. Vielä tulee kaunis ja kuuma kesäpäivä, jolloin hänkään ei voi vastustaa kesää, joka puskee D-vitamiinin voimin ihon läpi ja täyttää mielen kukkien tuoksulla ja lintujen laululla. Sitä odotellessa.

Sopulipopulaatio

Pienenä asuin Kuokkalassa. Siellä oli kiva leikkipuisto, jossa oli formula-auto ja kiipeilyteline. Nyt sillä paikalla on kirkko. Se on iso ja musta ja ihan hirvittävän ruma. Näin sen ensimmäistä kertaa kesällä. Oli todella kuuma ja oltiin ostettu kaupasta syötävää. Sen jälkeen ajettiin skoottereilla uimarannalle. Ajoimme koko kesän skoottereilla sinne samalle rannalle. Helteellä ajaessa iholle käy mukava, vähän viilentävä ilmanvastus, joka katoaa heti vauhdin hidastuessa. Silloin oli niin kuuma, nyt on kylmä ja pakkanen. Pakkanen tuoksuu hyvältä, kun sitä ei ole liikaa. Ala-asteella sanoin aina kaverilleni syksyllä, että nyt haistan talven. Hän ei uskonut. Kevätkin tuoksuu, ja kesä ja syksykin. Syksy tuoksuu alkavalta pakkaselta. Pakkanen tuoksuu savulta, auton lämmitysilmalta, kylmältä vedeltä ja joltain mitä on vaikea määritellä. Vesi ei tuoksu. Mutta tuoksuu se silti. Haluan laskettelemaan. Laskettelen lujaa, kaveri aina pelkäsi, että lasken sen päälle. Aina se pelkää että pudotan tai kaadan tai läikytän jotain. Oikeasti ainakin puolet tavaroista pysyy käsissäni ja liukastun vain astuessani jään päälle. Polvessa on mustelma. Huomasin sen aamulla. Se tuli, kun liukastuin pari päivää sitten juostessani bussiin. Aina pitää juosta bussiin, en vain osaa lähteä tarpeeksi aikaisin. Aamulla on aina niin väsynyt, eikä koulussa kuule ikinä mitään, kun haukotus tukkii korvat. Tarvitsen uudet korvakuulokkeet. Vanhat menivät rikki. Ne olivat hyvät. Sain ne viime jouluna. Kohta on taas joulu. Ei tunnu joululta. Unohdin tänäkin aamuna avata luukun. Joulumieli tulee teoista. Bussikuski jakoi karkkeja joulun kunniaksi. Joulumieli tulee myös koristeista ja lumesta ja ruoasta. Jouluruoka on parasta ruokaa. Varmaan siksi, että sitä syödään vain jouluna. Minulla on nälkä. En tykkää keitoista. Keitot ovat onnettomia liemiä jotka maistuvat pahalle ja näyttävät likaisilta. Keväällä on likaista, mutta kaunista. Minun huoneeni on likainen, mutta se ei ole kaunis. Jos toisin sinne hiirenkorvia ja linnunlaulua, se voisi olla sotkuisenakin kaunis. Tulisipa siivousinto. Siivousinto on kuin muuttuisi eri ihmiseksi. Yksikään yksityiskohta ei saa olla väärässä paikassa ja jokainen roska on imuroitava lattialta. Päiväpeiton reunuksen täytyy olla suorassa linjassa ja koristetyynyjen kohdallaan. Nyt tyynyt ovat lattialla likapyykin kanssa ja päiväpeitto on ajautunut sängyn alle. Se on ihan roskainen. Mustankorkea on kaatopaikka. Kaatopaikka on eri asia kuin maankaatopaikka. Maankaatopaikka on kivilammella. Siellä oli lämmintä vettä. Vastarannalla juoksi poikia suolla. Ne huusi. Niillä oli kivaa. Meilläkin oli kivaa. Oli kesä. Vanhemmat oli aina pikkuveljen kanssa mökillä. Minä olin yksin kotona. Kesäyön voi hyvin viettää kokonaan ulkona. Aamulla tuntee paleltuvansa kuoliaaksi, vaikka olisi melkein yhtä lämmin kuin päivällä. Pimeä tulee myöhään ja lähtee nopeasti. Aamuneljältä paistaa aurinko ja on kuin olisi päivä. Meillä oli silloin kylmä. Pojat oli jossain. Me yritettiin tehdä nuotiota. Juostiin pitkin rantahietikkoa ja etsittiin risuja ja lautoja. Juostiin, vaikka meitä väsytti ihan hirveästi. Nuotio ei lämmittänyt. Mentiin kotiin ja syötiin makaroonia. Sitten nukuttiin ja nähtiin kivat päivät ja yöt unissa uudestaan.

Sammuneet jouluvalot

Linja-auton moottori tärisytti takapenkkiä maanjäristyksen lailla sen seisoessa pysäkillä odottamassa tarkkaa lähtöaikaa. Tavallisesti nuorison valtaama bussi oli nyt lähes tyhjillään. Kyydissä istuivat vain etupenkin vanha ja äkäinen mummo, ikkunaa vasten sammunut puliukko ja takapenkin kalpeakasvoinen nuorukainen. Hän tuijotti mietteissään bussinikkunasta ulos, missä luonto oli kuin pysähtynyt tuulen lakattua tuulemasta ja sateen satamasta. Kaikki oli kuivaa ja koleaa, aivan kuten hänenkin elämänsä, niin hän tunsi. Päivät kuluivat kaavamaisella rutiinilla pitkinä ja työläinä, mutta silti liian nopeasti jättämättä aikaa elämälle itselleen. Aamulla töihin mennessä oli pimeää ja kun sieltä lopulta pääsi, oli taas pimeää ja kotona odotti vain kasa pesemätöntä pyykkiä ja vanhentunut maitotölkki jääkaapissa.

Bussi oli rymistellyt eteenpäin muutaman pysäkinvälin, kun kalpeakasvoinen poika painoi nappia jäädäkseen pois. Auto päästi mitä ärsyttävimmän tyyttäyksen ja pysähtyi keinahdellen tienvarteen. Pysäkin kelmeä valo loi ankean valopilkun maahan, jota koristivat kymmenet litistyneet tupakantumpit ja rikkoutunut kaljapullo. Poika askelsi kädet taskussa pysäkiltä supermarketin pihaan. Ostoskärryjen luona nökötti suurehko dalmatialainen, joka haukkui jokaista ohikulkijaa. Marketin ikkunoita koristivat erilaiset tarjoukset, jotka rikkoivat räikeydellään koko kaupungin melankolisen harmauden. Jossain haisi savu.

Työpaikan valkoiset loisteputkilamput valaisivat toimistokoppia luoden juuri oikeanasteisen ankeudentunteen siihen turhanpäiväisyyden pyhättöön, jossa poika oli töissä. Hän naputti vasemmankätensä sormilla pöytää rytmikkäästi oikean täyttäessä erilaisia kaavakkeita. Pöydällä lojui myös hänen kulkulupansa, jossa luki isoin ja tylsin aakkosin: Tomi Virtanen, palkanlaskija. Puhelin soi koko ajan, milloin missäkin kopissa. Monotoniset tervehdykset kaikuivat toimistossa kerta toisensa jälkeen. Korkokenkien kopinan erotti muista äänistä jo kaukaa. Tomi kääntyi ympäri toimistotuolillaan ja kohtasi kopinan aiheuttajan silmästä silmään. Nainen oli hyvin pukeutunut ja silmälasipäinen ja hän loi Tomiin pitkän ja ahdistavan katseen ja jatkoi sitten matkaansa. Parin minuutin päästä kello löi neljä ja Tomi nappasi takkinsa naulakosta. Hän käveli rivakasti mutta asiaankuuluvalla arvokkuudella ulos toimistosta koleaan ja lumettomaan talvi-iltaan. Tien toisella puolella kajasti kolkko pysäkin valo.

”Euro ja kolmekymmentäviisi”, pyysi kassaneiti, jota ei kylläkään neidiksi voinut sanoa. Nainen oli roikkuvan naamansa puolesta eläkeiän kynnyksellä. Tomi ojensi hänelle vitosen. ”Kolme ja kuusikymmentä viisi, olkaa hyvä.”

”Saanko pussin?” kysyi Tomi.

”Et”, vastasi nainen ja alkoi lukea seuraavan asiakkaan ostosten viivakoodeja. Tomi katsoi häntä hetken hämillään, mutta poistui sitten sivummalle. Aivan, kuin hän olisi unohtanut jotain. Tomi katsoin hetken maitopurkkia kädessään ja tutki sitten katseellaan kauppaa. Pieni tyttö roikkui äitinsä takinhelmassa ja osoitteli jotain esinettä jokaisen hyllyn kohdalla. Toisen äidin ostoskärryissä istui rääkyvä taapero.

”Äiti!” huusi pikkutyttö, joka oli aiemmin kulkenut ohi. ”Äiti hei, osta minulle tuollainen joulukalenteri!”

”Äiti”, Tomi sanoi hiljaa, ”saanko minäkin tänä vuonna joulukalenterin?”

”Et saa”, äiti vastasi kääntämättä katsettaan televisiosta. ”Meillä on kalenteri seinälläkin.”

”Ei siitä kalenterista saa suklaata”, Tomi mutisi hiljaa ja vaelsi pettyneenä huoneeseensa leikkimään. Ovikello soi. Äiti meni avaamaan ja Tomi kuuli isän tervehtivän äitiä.

”Aina sitä ollaan myöhässä! Jos kerran haluat rääpäleen viikonlopuksi, niin saisit ainakin tulla hakemaan sen ennen Napakymppiä”, äiti valitti.

”Anteeksi kamalasti, minulla meni vain töissä vähän myöhään”, isä murahti äidille. Silloin hän näki Tomin kurkkivan nurkan takana. Isän karvaisille kasvoille vaihtui lempeän iloinen ilme. Tomikin hymyili takaisin. ”Tomi! Mitäs pikkumiehelle kuuluu?” isä huudahti ja kävi pörröttämässä Tomin takkuisia hiuksia. ”Minulla on sinulle yllätys!” Tomi katsoi jännityksen valtaamana, kun isä nosti kauppakassistaan esiin maailman isoimman ja hienoimman joulukalenterin. Tomi oli yhtä hymyä ja niin oli isäkin.

”Sellaisen kalenterinko sinä haluat?” äiti kysyi tyttäreltään kaupassa. Tomi havahtui muistoistaan. Hän kiersi pelikoneet, joihin nuoriso hakkasi huutaen rahaa ja marssi takaisin kauppaan. Makeisosaston edustalla odottivat isot lavat täynnä erilaisia konvehtirasioita ja muita lahjapakkauksia, joiden hinnat oli nostettu pilviin sen ainoan kuukauden ajaksi, kun niitä todella myytiin kilokaupalla.

Timo istui television ääressä katsomassa kello viiden lastenohjelmia. Hän istui taas aivan liian lähellä, mutta ketään ei ollut kotona valittamassa. Yhtäkkiä hän huomasi sivusilmällään, kuinka ulkona näkyi pieniä valkoisia pisteitä mustaa taivasta vasten. Timo nousi television äärestä, avasi parvekkeen oven ja nojasi kaiteeseen. Ulkona satoi lunta. Sitä hän oli odottanut siitä asti, kun ensimmäiset kylmät päivät olivat tulleet, mutta lunta ei ollut näkynyt koko syksynä. Timon teki mieli juosta rappukäytävä alas ja mennä pihalle tanssimaan sateeseen, mutta hänelle olisi suututtu. Hän tyytyi vain hymyilemään onnellisena parvekkeella.

Tomi astui ulos kaupasta. Tällä kertaa hän oli saanut jopa kauppakassinkin. Kun hän käveli kauemmas marketin sisältä tulvivasta ankeasta valokeilasta, hän huomasi taivaalta hiljalleen tipahtelevat lumihiutaleet. Tomi tunsi kasvoilleen nousevan hymyn ensimmäistä kertaa viikkokausiin.

Lopulta Tomi saapui ränsistyneen kerrostalon rappukäytävään. Käytävässä hän vilkaisi vielä taakseen ulos, jossa lumi oli jo peittänyt maan ohuella hunnulla. Hän kapusi portaat ylös toiseen kerrokseen, jonka tunnisti ilman numeroakin seinässä törröttävästä, ruostuneesta rautatangosta ja irronneesta laastinpalasesta. Tomi kiersi avainta lukossa ja koko rappukäytävä täyttyi ovelle juoksevan lapsen riemunkiljahduksista.

”Isä! Isä! Ulkona sataa lunta!” Timo hihkui.

”Niin sataa”, Tomi hymyili. ”Voidaan mennä kohta tekemään ensimmäiset lumipallot.”

”Joo!” Timo huusi ja juoksi hakemaan pipoaan.

”Timo!” Tomi huusi ja sulki oven perässään. ”Etkö sinä halua avata joulukalenteria? Tänään on joulukuun ensimmäinen päivä.”

”Et sinä ostanut minulle joulukalenteria”, Timo sanoi ja kaikki riemu hänen äänestään oli poissa. ”Sanoit, että meillä on tavallinen kalenterikin.”

”Mutta eihän siitä saa suklaata”, Tomi vastasi pojalleen hämmästyneenä ja vetäisi kauppakassista nopeasti esiin suurimman ja hienoimman suklaakalenterin, jonka hän oli kaupasta löytänyt. Timo katsoi yllättyneenä ja riemuissaan joulukalenteria, otti sen isältään ja asetti sen keittiönpöydälle nojaamaan ikkunaa vasten.

”Minä avaan sen kohta”, Timo sanoi, ”mutta sinä voit syödä suklaan.”
”Oho, oikeastiko? Sehän on kilttiä”, Tomi hymyili ja otti hattuhyllyltä lapaset pojalleen.

”Joo, mutta vain tänään”, Timo sanoi melkein säikähdyksissään, että isä aikoi syödä koko kalenterin suihinsa.

Tomi ja Timo laskeutuivat raput alas pihamaalle, joka oli jo tulvillaan lunta yltyneen sateen vuoksi. ”Taitaa tulla sittenkin valkea joulu”, Timo hymyili. Tomi hymyili takaisin. Yhtäkkiä maailma liikkui ja hän huomasi monissa ikkunoissa kynttelikköjä ja monilla parvekkeilla jouluvaloja. Läheinen leikkipuisto oli täynnä lapsia, jotka rakentelivat talven ensimmäisiä lumiukkoja.

Bilteman halpa katalysaattori - kokemuksia?

Rosteri pakoputkistot, sporttiputkistot sekä henkilöauton katalysaattorit. Katalysaattori on vaihdettava heti kun se ääntelemään rupeaa, ettei sitä pölyä nyt niin hirveästi kerry putkistoon. Jos aiot vaihtaa autosi katalysaattorin, mikset samalla laittaisi paremmin virtaavaa mallia, joka saisi autosi tehokkaammaksi ja säästäisi luontoa?

Hei! Mielestäni on aika heittää pois katalysaattori, avaamalla ikkunat, koska siellä on vika sisällä kananmunaa (jos tämä voidaan määritellä) ja väheni. Mistä uusi ja mitä maksaa?

KATALYSAATTORI ON KALLIS. PELASTA SE. Menet auton alle kumivasaran kans, ja lyöt nätisti katalysaattoria vasaralla(siks nätisti,koska jos katti on ehjä, niin se voi mennä rikki).

Auton katalysaattori hajosi. Miksi? Katalysaattori ei käytössä ihan helposti hajoa, ellei sitä kolhi johonkin.

Taisipa käydä nyt niin, että katalysaattorista paukahti sisukset irti, kun kolisee/helisee melko lailla niillä kohtiin.

Jos asia on todella niin että katalysaattori on ollut ehjä, niin luonnollisesti korvaamme aiheutuneet kulut.

Minäkin voisin

Minäkin voisin

olla viisas ja vahva

lopettaa leikin

jäädyttää sydämeni

ennen kuin sinä ehdit

Minäkin voisin

nauttia kesäöistä

unohtaa faktan

että kauneimmat sanat

satuttavat eniten

Kallio

Kevättuuli puhalsi lempeästi kasvoilleni, mutta siinä missä se jollekin viestitti saapuvasta kesästä lämmöllään, minulle se oli kylmä kuin talven purevalla pakkasella pohjoisesta vyöryvä puhuri. Jalkojeni alla oli kosteaa hiekkaa ja ympärilläni hiirenkorvaan puhjenneita puita, joiden varjot lankesivat aamuauringon kolkossa kajossa järveä päin. Aaltojen kevyt liplatus oli ainoa ääni, jonka kuulin. Maantie oli kaukana.

Vain vähän matkan päässä kohosi kallio. Se oli Akselin lempipaikka, jolle olimme silloin tällöin kiivenneet katselemaan koskemattomaan luontoon avartuvaa maisemaa. Tuijotin sitä kalliota. En uskaltanut mennä lähemmäs.

”Tule, Akseli! Mennään ihailemaan metsää siltä kalliolta”, sanoin, kun Akseli raahautui pyjamassaan unileluaan kantaen olohuoneeseen. ”Saat sen jälkeen unta taas!”

”Äiti ei tykkäisi siitä, kun on jo nukkumaanmenoaika”, Akseli mutisi ja pyyhki rähmää silmistään. Hän oli varmaan taas nähnyt painajaisia.

”Äiti nukkuu jo”, minä sanoin hiljaa ja laskin tyhjän Lapparin muiden viereen. ”Isäkin tarvitsee vähän raitista ilmaa. Pimeällä sieltä voi näkyä kaikki kaupungin valot. Eihän me ennen olla sitä yöllä nähty, eihän?”

Akseli hymyili sitä hymyään, joka hänellä oli aina, kun hän oli tehnyt kepposen. Hän niin tykkäsi tehdä jekkuja, mokoma koltiainen. Hymyilin takaisin, nappasin mukaan pari olutta ja puin takin päälleni. Akseli sujahti topatun kokopukunsa sisään ja veti kypärämyssyn päähän.

”Onko linnut hereillä yölläkin?” Akseli kysyi, kun autoin hänelle kengät jalkaan.

”Ei kaikki, mutta pöllöt ovat. Ehkä me näemme sellaisen tänään.”

”Pöllöt on pelottavia”, Akseli mutisi, mutta virnisti sitten: ”Nalle Puhin pöllö ei ole pelottava. Ehkä mekin nähdään kiltti pöllö!”

Vakuutin hänelle, ettei ilkeitä pöllöjä ollut olemassakaan ja avasin hiljaa ulko-oven. Heidi ei tuntunut heräävän siihen. Hyvä, sillä tästä saattaisi tulla aikamoinen huuto. Mokoma nipottaja, eihän se ajotaito mihinkään parin kaljan jälkeen katoa! Ja Akseli oli jo tarpeeksi vanha lähtemään pienelle seikkailulle. Pojasta pitäisi kasvaa mies!

Tie tuntui olevan liukas, sillä maassa oli sohjoa. Pitäisi ajaa varovasti. Oli kuitenkin sen verran myöhä, että liikennettä oli onneksi vain vähän. Akseli höpötti vieressäni jotain siitä, kuinka etupenkillä oli mukava istua. Sukelsimme oranssien katuvalojen loisteesta toiseen, kunnes tietä reunustivat enää heijastintolpat. Kalliolle ei ollut enää pitkä matka.

Samassa näin kaukana siintävät ajovalot. Vaihdoin lyhyet ja puristin rattia tiukempaa. Hitto kun oli pimeää, tuulilasi oli muutenkin utuinen. Vastaantuleva auto hidasti tullessaan lähemmäs. Äkkiä sen katolla välähti sinistä ja punaista ja ilmaa halkoi tuttu ujellus. ”Jumalauta!”

Akseli älähti, kun painautui penkin selkänojaa vasten nopean kiihdytyksen johdosta. Nyt ei ollut varaa joutua ratsiaan, tällä kertaa saisin kovemmat sakot, ehkä jopa pahempaa. Pahinta olisi kuitenkin Heidin huuto. Hän ei ymmärtäisi, ettei Akselilla ollut mitään hätää. Minä osasin ajaa. Ja hyvin ajoin nytkin, tie oli kapea ja huonokuntoinen ja katuvalotkin puuttuivat. Silti minä ajoin paremmin kuin rallikuskit. En tiennyt, mitä mittari näytti. Tiesin, että se oli liikaa. Taakse jäänyt poliisiauto oli ehtinyt jo tehdä u-käännöksen ja lähteä perääni. Painoin enemmän kaasua.

”Iskä, älä aja noin kovaa!” Akseli itki. Häntä pelotti. Itku oli sydäntä särkevää. Irrotin toisen käteni ratista lohduttaakseni häntä. Se riitti. Tajuntani sukelsi hiljalleen mustaan untuvaan kovimman koskaan kuulemani rysäyksen saattelemana. Etupenkiltä kajahtanut vaimea huuto soi korvissani kuitenkin heräämiseeni asti.

Siinä se kallio seisoi paikallaan jykevänä. Lopulta käänsin katseeni siitä pois. Tunsin kylmän metallin kiristyvän toisessa ranteessani. Vahva ote talutti minua pian eteenpäin kohti autoa.

”Saat kiittää minua, kun koukkasimme tätä kautta”, sanoi mies. ”Tämä oli täysin sääntöjen vastaista.”

En vastannut hänelle mitään. Käänsin katseeni ja huomasin mudan pilanneen hienojen housujeni lahkeet. Ennen se olisi saattanut tuntua isoltakin ongelmalta. Nyt istuin auton takapenkille vaiti ja löysäsin solmiotani. Alkoi sataa. Sadepisarat valuivat autonikkunaa pitkin kuin kyyneleet, jotka olivat tänään virranneet kymmenien silmäparien poskille.

Päivä, kun kasvoin isommaksi

Minä olen Valdemar Agnus Kiiski. Äiti sanoo minua pikkuiseksi, vaikka olen jo kahdeksan! Tänäänkin hän sanoi minua omaksi komeaksi pikku-kullakseen, kun auttoi minua tekemään kravattisolmun. Tänään oli juhlapäivä ja kaikkien on oltava hienoissa vaatteissa. Minä en kuitenkaan pitänyt puvustani, se oli kuuma ja se kiristi. Olisin mieluummin pukeutunut suosikkipaitaani: vihreään t-paitaan, jossa oli edessä kuva Seminaarimäen mieslaulajista. Isä oli ostanut sen minulle ja pidin sitä aina.

Kummisetä kaahasi autolla tuhatta ja sataa, paljon kovempaa kuin meidän isä. Kurkin ohikiitävää maisemaa autonikkunasta. Lumi oli sulanut sieltä täältä ja sitä oli jäljellä enää likaisissa kasoissa ojanpenkoissa. Olisin halunnut tehdä vielä yhden lumiukon. Pikkusiskoni Margaret kikatti vieressäni. Sen piti vielä istua turvaistuimessa. Minun ei tarvinnut enää käyttää edes istuinkoroketta.

Yhtäkkiä kummisetä jarrutti kovasti ja painauduin turvavyötä vasten. Olimme tulleet suuren kirkon viereiselle parkkipaikalle. Kirkon kellot soivat ja ihmisiä tallusteli mukulakivipolkua pitkin sisään. Käännyin pikkusiskoni puoleen ja valistin häntä: ”Margaret, kirkossa täytyy olla ihan hiljaa.” Olin kuitenkin ihan varma, että Margaret kikattaisi koko juhlan ajan. Minä olin kuitenkin jo melkein aikuinen, joten aioin käyttäytyä, kuten aikuisten kuuluukin. Sitä paitsi minulla oli erittäin tärkeä tehtävä.

Kummisetä vei meidät istumaan kirkkosalin etuosaan. Pääsimme toiseen riviin istumaan. Kirkko oli vielä suuremman näköinen sisältä kuin ulkoa, ja se oli hyvin kaunis tauluineen ja muine koristeineen. Olin käynyt siellä äidin ja isän kanssa aikaisemminkin lähiaikoina katselemassa paikkoja. Kun käännyin katsomaan taakseni, näin urkuparven ja valtavat urkupillit. Olisin halunnut päästä soittamaan urkuja. Kun olin sanonut siitä isälle, hän oli nauranut, että ehkä minusta tulisi isona kanttori. Ihan tyhmää, isä tietää ihan hyvin, että haluan isona sairaanhoitajaksi. ”Sairaanhoitajaksi?” kaikki aina kysyivät. ”Tarkoitat varmaan lääkäriksi.” Mutta ei, minä halusin sairaanhoitajaksi, enkä missään nimessä lääkäriksi. Lääkäreillä on aina kylmät kädet.

Juhla alkoi, kun musiikki lähti soimaan. Isä seisoi hienossa puvussa alttarilla papin ja kummisedän kanssa. Pitkää käytävää pitkin kävelivät äiti ja ukki ja kaikki katsoivat heitä. Äiti näytti alkavan itkemään. Minä tiesin, että ne olivat onnen kyyneliä, sillä ihmiset itkevät myös ollessaan iloisia, toisin kuin lapset ajattelevat. Ukki vei äidin isän vierelle asti ja meni sitten istumaan.

Pappi alkoi puhua. Kuuntelin korva tarkkana jokaista sanaa, sillä en tahtonut jättää merkkiäni kuulematta. Salissa oli hiirenhiljaista lukuun ottamatta papin kuivaa puhetta. Margaret alkoi jo kiemurrella tylsyydestä. Silloin tuli minun merkkini. Isä sanoi: ”Tahdon.” Hiippailin alttarinnurkalle. Kummisetä hymyili minulle, kun myös äiti vastasi papin esittämään, pitkään ja vaikeaan kysymykseen. Silloin tuli minun vuoroni ja kaivoin taskustani pienen rasian. Salista takaani kuului vaimeita ääniä, sellaisia, mitä ihmiset pitävät kun jokin on todella suloista. Avasin rasian ja paljastin kaksi kultaista sormusta. Toisen otti isä ja toisen äiti ja he pistivät ne toistensa sormiin. Minä väistyin kummisedän viereen. Kaikki meni aivan, kuten oli harjoiteltu. Olin suorittanut tärkeän tehtäväni. Ilman minua äiti ja isä eivät olisi päässeet naimisiin.